Voiko olla ihanampaa ja liikuttavampaa ääntä kuin kuunnella oman pienen vauvan sydänäänet ensimmäistä kertaa? Iiiiih.

Kävimme taas jälleen ultrattavana (4. kerta ennen viikkoa 12... voiko joku olla hysteerisempi kuin minä?) yksityisellä klinikalla, ja Pötkylä oli kasvanut hieman yli viisisenttiseksi (mittaus päästä peppuun). Oli taas päivän isompi kun luultiin, ja vastasi kokoa 11+6 :) Eli huomenna on tavallaan ne maagiset 12 viikkoa täynnä, ja ajattelin juhlistaa sitä tuomalla kakun työpaikalle. Eihän tämä huolehtiminen tietenkään tähän lopu, mutta odotan että saan lopettaa valehtelun ja vatsan piilottelun.

Ultranäkymien katsominen on edelleen ihan absurdia, ja tuntuu uskomattomalta että screenillä näkyy livelähetys juuri minun sisältäni. Siellä on joku, jolla on kädet, jalat, pieni pyöreä masu, sykkivä sydän ja pää aivolohkoineen. Ja hän oli hyvin aktiivinen! Liikkeet näyttivät hieman omituisilta (vähän pakkoliikkeen omaisilta), mutta ultraava kätilö sanoi sen olevan ihan normaalia sikiön jumppaa.

Ja hänellä on pitkät jalat! Saa nähdä tuleeko niistä jalkapalloilijan vai ballerinan jalat :) Varsinainen jalkapohja oli noin 7-8 millin mittainen. Kai siellä on varpaatkin, vaikkei niitä pystynyt näkemään.

Ja hän makasi hassusti! Selällään kädet korvien viereen nostettuna, ja jalat rennosti ristissä. Siveä tapaus siis :) 

Mä en voi uskoa että tämä on totta. Kaikki on oikeasti hyvin, ainakin tänään.

t. ikionnellinen Haikaranpelätin

ps. En meinaa tottua siihen että nyt ultrataan mahan päältä, olen aina availemassa housuja. Viime vuosien aikana on vaan niin tottunut ottamaan housut pois ja levittelemään jalat kenen tahansa valkotakkisen edessä:) 

Simpukan nettisivuilta löytyi mielenkiintoinen artikkeli raskaudesta lapsettomuuden jälkeen -oli ihan kiva lukea etten ole ihan friikki kun huolehdin niin paljon.

http://www.simpukka-yhdistys.fi/Haikarat/plussatuoilonjapelon.pdf

Sain eilen kirjeen, että synnytyssairaalani (ihan epätodellista ajatella vielä synnytystä) on muuttunut, ja jouduin siirtämään np-ultran tähän uuteen sairaalaan. Sinänsä olen tyytyväinen, koska tässä sairaalassa on suuri keskososasto, ja isätkin voivat yöpyä ensimmäisen yön. Toisaalta np-ultra siirtyi taas viikolla eteenpäin, ja sen takia menemme ensi tiistaina taas yksityiselle ultraan.

Turvotus on hieman helpottanut, ilmeisesti niistä magnesium tableteista on ollut apua kun vatsakin on ruvennut toimimaan, mutta vanhojen farkkujen kanssa tekee edelleen tiukkaa. Pahoinvointi on edelleen kaverina aamuisin ja iltaisin, mutta työpäivät menee onneksi yökkimättä. Jotain omituista mun kehossa ainakin tapahtuu, kun ei tee yhtään mieli kahvia tai suklaata, enemmänkin tekee mieli hedelmämehuja ja sitten jotain suolaista. Mmmm, ja pizzaa.

Onkohan siellä vielä joku?

t. Haikaranpelätin 11+0

Ja aika senkun matelee. Viime maanantain ultrauksen jälkeen oli monta päivää luottavainen ja innokas olo,  mutta nyt on taas ruvennut pelottamaan. Olin toivonut pääseväni np-ultraan heti kun se olisi viikkojen puolesta mahdollista, mutta sain ajan vasta viikolle 12+6. Olin halunnut käydä ultrassa ENNEN kun kertoisin kaikille raskaudesta, mutten usko etten pysty pitämään tätä salassa niin pitkään. Ehkä menen taas miljoonannen kerran yksityiselle viikkoa ennen np-ultraan, niin "uskallan" kertoa raskaudesta sitten kun ne 12 viikkoa ovat täynnä.

Olimme viikonloppuna mieheni veljenpojan synttäreillä. Emme näe heitä kovin usein, joten kerroimme mieheni veljenlapsille ja muille juhlavieraille raskaudesta. Suuri osa juhlijoista tiesi miten vaikeaa meillä on ollut, ja saimme osaksemme paljon huomiota, ja tunsin miten vilpittömästi meidän puolestamme iloittiin. Veljen lapset eivät heti ymmärtäneet mistä oli kyse, mutta hetken päästä 3-vuotias prinsessa kysyi "otetaanko se ulos ja katsotaan?". Hymyillen kerroin prinsessalle että vauvan pitää kasvaa vielä isommaksi, ja että se tulee vasta ulos kesän jälkeen. Hän sulatteli saamaansa tietoa ja sanoi:  "Kesällä vauva on yhtä iso kuin minä, ja sitten se tulee ulos". Ja minä nyökkäilin. "Mulla on kanssa vauva mahassa". Ja minä hymyilin.

Odotan niin innolla että uskallan kertoa tästä työpaikalla. Mahani on mielettömän turvoksissa, ja jouduin ostamaan viikonloppuna H&M:sta odotushousut. En oikeasti kehtaa valittaa kasvavasta mahasta, mutta tämän röllykän piilottelu on aika hankalaa. Turvotus johtunee osittain siitä että vatsani toimii hitaammin (rehellisesti sanottuna paskannan paljon vähemmän ja harvemmin), mutta sain apteekista magnesium-tabletteja joiden pitäisi edistää suolen toimintaa. Ja mulla on sellainen tyypillinen PCO-vartalo, että kaikki ylimääräinen kerääntyy vatsaan (toistaiseksi 1,5 kiloa plussasta). Noh, eiköhän se pari viikkoa mene vielä piilotellen, ja periaatteessa ihan sama mitä muut ajattelevat. Mulle on oikeasti ihan sama vaikka näyttäisin linnunpelättimeltä, kunhan Pötkylällä on kaikki hyvin.

Viikonloppuna vierailimme myös anoppilassa. Anoppi on  yli-innokkaana ehtinyt kutoa jo pienen puuvillaisen villapaidan, ja ommellut pienet nallelakanat. Tavallaan ihanaa ja liikuttavaa, ja tavallaan pelottavaa. En uskalla ottaa näitä "lahjuksia" vielä kotiin, pelkään edelleen että löydän itseni itkemästä Pötkylän huoneen/ konttorin lattialla pieniä potkuhousuja pidellen.

Voi kun kaikki olisi edelleen hyvin.

Kävimme vaihteeksi eilen skannattavana yksityisellä. Viikkoja ei ole kuin 9+3, mutta taas kolmannen kerran oli pakko päästä näkemään Pötkylä, jotta uskoisin olevani raskaana. Viikonloppuna sain hysteerisen itkukohtauksen, koska pelkäsin niin kamalasti että jotain on vialla.

Eilinen aamu alkoi lupaavasti, oksensin aamupalat kaaressa. Työpäivä meni hitaaaaaaaasti, mutta vihdoin pääsimme alkuillasta skannattavaksi. Ja siellä Hän oli. Noin 2,7 cm pitkä, ja heilutteli käsiään ja jalkojaan. Oli välillä paikoillaan, ja huitoi sitten taas lisää. Vastasi kooltaan viikkoja 9+4, vaikka eilen oli vasta 9+2, ja lapsivettäkin oli kuulemma runsaasti. Itkuhan siinä pääsi taas jälleen, varsinkin kun Pötkylä vilkutteli meille.

Jospa nyt uskaltaisin olla vähän enemmän raskaana, onneksi ei ole enää muutama viikko sinne seuraavalle virstanpylväälle, viikolle 12. Aika menee hitaasti, mutta yritän nauttia tästä. Pelosta ja epävarmuudesta huolimatta koen olevani he-le-ve-tin onnekas. Ajattelen paljon niitä ihanaisia, joille toivoisin niiiiiiiin paljon onnistumista, erityisesti Sydänjäätä ja Lapsetonta joihin pidän yhteyttä bloggailun ulkopuolellakin.

Siihen se pahoinvointi kai sitten jäi, eipä ole kohta viikkoon näkynyt, paitsi ihan harvoin. Ainoa "oire" mikä on jäljellä on väsymys, mutta se saattaa ihan yhtä hyvin johtua siitä että olen jättänyt kahvin juomisen pois. Eilen närästi, mutta sekin saattoi johtua siitä että olin syönyt paljon, ja nyt sekin "oire" on poissa. Olisi edes tissit vähän kipeät.

Järki sanoo että pitäisi vaan olla tyytyväinen ja miettiä sitä faktaa että jos syke on nähty, niin kaikki menee 90% todennäköisyydellä hyvin loppuun asti. MUTTA nuo tilastot eivät ole ennenkään olleet meidän ystäviä. Mieheni mielestä murehdin turhia, varsinkaan kun en edes vuoda verta.

Pelottaa vaan kamalasti. Niin kauan kuin öklötti niin tuntui edes siltä että on oikeasti raskaana. Ensi viikolla on lääkäriaika, mutta siellä ei edes ultrata vaan tehdään gynekologinen tutkimus. Julkisen tarjoamaan niskapoimu-ultraankin on vielä monta pitkää viikkoa.

Ajattelin mennä ensi viikon alussa yksityiselle mielenrauhaultraan. Mieheni mielestä se on liiottelua, hän haluaisi edelleen kailottaa koko maailmalle että olen raskaana, mutta mua pelottaa ihan kamalasti. Yksi tuttavani sai keskeytyneen keskenmenon juuri näillä viikoilla (mitään ei tullut ulos, yhtäkkiä huomattiin vaan ultrassa että sikiö on lopettanut kasvamisen ja syke oli hävinnyt).

Pelottaa.

t. Haikaranpelätin 8+4

Miten sitä pitäisi elää jotta tarjoaisi pienelle Pötkylälle mahdollisimman hyvän alun elämään? Koska ensimmäinen lääkäriaikani on vasta ensi viikon perjantaina, olen joutunut turvautumaan internetin ja tuttujen vinkkeihin.

Hoitojen aikana olen elänyt astetta normaalia terveellisemmin -vähentänyt kahvin ja light-kokiksen juomista, ja keskittyä sokerin sijasta proteiineihin. Menestys on ollut vaihtelevaa. Toisaalta tutkimusten perusteella ruokavaliolla ei pitäisi olla sen kummempaa vaikutusta hoitojen menestykseen, ehkä en sen takia ole elänyt niin terveellisesti kun olisin voinut.

Tämän alkaneen ja mielessäni vielä hyvin epävarman raskauden myötä olisin kuitenkin kaivannut selkeämpiä ohjeita siitä, mikä on hyvästä ja mikä ei. Tuorejuustoja ja graavikalaa en ole pahemmin kaivannut, ja punaviinilasistakin pystyy ostamaan ottamaan niiiiin pieniä tujauksia että hyvä kun huulet kostuu. Mutta entä kosmetiikka, hiusten värjäys, liikunta tai seksi? 

Täällä Tanskassa on ollut aika lailla puhetta parabeeneista kosmetiikasta. En tiedä tarkalleen mitä nämä parabeenit ovat, mutta kuitenkin ainesosia jotka saattavat vaikuttaa hormonitoimintaan. Olen pitkään käyttänyt meikin/vartalonpesuun Sebamedia, ja kosteusvoiteena sekä naamalle että vartalolle Hydrolania. Hajusteettomia apteekin tuotteita -niiden ei pitäisi olla vaarallisia. Kuitenkin viime viikolla kylpyammeessa maatessani rupesin katselemaan Hydrolanin tuoteselostusta, ja ainesosina oli kolmea eri parabeenia! Samoja aineita löytyi meikkivoiteestani ja shampoostani. Ostin viikonloppuna uuden meikkivoiteen, naamarasvan, vartalorasvan sekä shampoon, ihan varmuuden vuoksi. Ehkä tämä on turhaa hysteriaa, mutta tuntuu kurjalta hieroa vatsanahkaani aineita jotka tutkimusten mukaan haittaavat hormonitoimintaa, varsinkin näillä tärkeillä viikoilla kun Pötkylälle kehittyy sisäelimiä.

Kahvin olen vaihtanut teehen, laittilimun sokerilliseen, ja kaupassa huomaan pihisteleväni vähemmän kuin normaalisti. Olen ostanut kalliimpaa tuorepuristettua appelsiinimehua, ja olen valmis maksamaan luomulihasta enemmän kuin tavallisesta. Hiuksia en ajatellut värjätä ainakaan ennen rv 12.

Liikuntaa ei ole tullut harrastettua viime kesän jälkeen, ja koska tässä viimeisimmässä hoidossa olin kaikista eniten liikkumatta tähän asti, ajattelin jatkaa samaa "laiskaa" linjaa niille turvallisimmille viikoille asti. Sen jälkeen voisin ruveta kokeilemaan jotain matalalla pulssilla -ehkä käydä pilateksessa tai tehdä pidempiä kävelylenkkejä. Seksiä emme harrasta (ainakaan perinteiseen tapaan:) ennen np-ultraa, tuntuu hurjalta ajatella että sinne tökittäisiin suoraan.

En tiedä onko varovaisuuteni hysteriaa vai tervettä kaupunkilaisjärkeä, ehkä molempia. Mielummin kuitenkin otan varman päälle, kuin syyttelisin itseäni mahdollisesta keskenmenosta.

t. Haikaranpelätin 8+2 jonka aika matelee, ja jonka oireet ovat hävinneet, ja jota pelottaa sen takia. Ehkä menen taas skannattavaksi yksityiselle jossain vaiheessa.

ps. Jos kaikki on niinkuin pitääkin, on kohdussa kova tohina päällä (vau.fi)

Kyllä se mun mies on vaan oikeassa: naiset valittaa aina. Aiemmin valitin pahoinvoinnista, ja nyt pelottaa kun se on hävinnyt. Ei ole helppoa miehellänikään :) 

Pieni öklötys tuli ainoastaan aamulla junassa (alkuviikosta sitä oli 24h) kun viereeni istui juuri tupakan polttanut mies. Yäk. Koko junamatkan mietin vain ja ainoastaan sitä miten paljon vihaan tupakkaa ja tupakoitsijoita. Mulla on ollut tupakkaan jo ihan pienestä asti hankala suhde -muistan narisseeni siitä etten halua isäni lukevan minulle iltasatua koska hän haisee tupakalle, ja ainoastaan äiti kelpasi. Ja jos äiti ei millään voinut tai jaksanut, niin pidin nenästä kiinni tai sukelsin peiton alle kuuntelemaan iltasatua.

Olen seurustellessani ollut tosi nirppanokka tupakan suhteen, ja mieheni on turha tulla kerjäämään suukkoa jos juuri on polttanut tupakan, vaikka bileissä. Olemme käyneet aikamoisia keskusteluja ja olen saanut itkuraivareitakin, kun mieheni on tunnustanut polttaneensa VIISI tupakkaa yhden ravintolaillan aikana, samaan aikaan kun olemme olleet hoidoissa ja hänen olisi pitänyt varjella niitä vähäisiä uimareitaan. Olin sitä mieltä että jos polttaa viisi tupakkaa yhden illan aikana, niin sitten ei voi olla kovin tosissaan hoitojen suhteen.

Olen isossa firmassa töissä, ja meitä on useampia jotka ovat hoidoissa. Olen jutellut yhden ihanan tiiminvetäjän kanssa, jotka ovat juuri aloittaneet hoidot. Tämän tiiminvetäjän kanssa olemme juoruilleet ja puhuneet pahaa yhdestä toisen osaston kollegasta, joka on ollut vuosia lapsettomuushoidoissa, mutta joka on sitkeästi polttanut tupakkaa kaikkien näiden vuosien ajan. Juoruilumme on lähinnä keskittynyt siihen että olemme olleet sitä mieltä ettei hän oikeasti yritä tosissaan, koska polttaa noin paljon. Ja kun tämä ketjupolttaja tuli raskaaksi ennen meitä, tuhahtelimme selän takana mutta onnittelimme kuitenkin kohteliaasti naamatusten.

Olen aina, ja varsinkin lapsettomuuden aikana, ollut järkyttynyt jos olen nähnyt raskaana olevan naisen polttavan julkisella paikalla. Ymmärrän, että lopettaminen voi olla vaikeaa, varsinkin jos raskaus tulee yllätyksenä, mutta suuren mahan kanssa olisi jo ollut aikaa lopettaa. En ole ikinä mennyt sanomaan mitään, mutta olen ajatellut mielessäni että tuollaiset huonot äidit saavat lapsia, ja me emme.

Jouduin  reilu vuosi sitten eripuraan mieheni veljen tyttöystävän kanssa kun olin tuhahdellut sukutapaamisen jälkeen miehiemme serkulle joka on polttanut kaikkien raskauksiaen aikana huoletta. Tämä veljen tyttöystävä tuohtui kommenteistani, ja rupesi puolustamaan ystävätärtään (kun haukuin miehen serkkua, hänestä tuntui että olisin haukkunut hänen ystäväänsä) joka "on synnyttyttänyt terveitä lapsia vaikka on polttanut, eli ei sitä noin voida todistaa että se on vaarallista". Totesin kylmästi, että mielestäni vain huono äiti (tietäen että on todella provosoivaa ja loukkaavaa kutsua jotain huonoksi äidiksi) riskeeraa lapsensa terveyden tuolla tavalla. Juu, ja vaikka jokainen päättää meneekö raja parissa päivittäisessä kahvikupissa, laittilimussa, lisäaineissa, hiuslakassa tai permanentissa, tupakoinnista ja alkoholista on kuitenkin ihan tutkittua haittaa sikiölle.

Muistanpa ajatelleeni ja päästäneeni suustakin sellaista että on epäoikeudenmukaista, kun alkoholistit, narkkarit, tupakoitsijat ja muu roskaväki saavat lapsia, mutta me emme.

Saa nähdä miten arvomaailmani muuttuu raskauden ja tulevaisuuden myötä. Onkohan tämä kärkäs arvosteluni johtunut lapsettomuudesta vai siitä että pienenä minulle luettiin iltasatuja parvekkeella poltetun tupakan jälkeen? 

Että tällaisia ajatuksia oli aamujunassa.

Niin just, ei innostuta eikä hössötetä vielä liikaa, kun kaikki on vielä niin alussa. Olen yrittänyt takoa sitä mieheni päähän, hän ei tunnu yhtään ajattelevan että keskenmeno voisi olla mahdollinen "kun kerran lääkäri rupesi puhumaan synnytyspaikastakin". Hän haluaisi kuuluttaa koko maailmalle, että hänestä tulee isä.

Aamulla sain häneltä viestin: "Kultaaaaaa.... mä en pysty ajattelemaan mitään muuta kun sitä ultranäkymää, jossa meidän pikkuinen oli ruokavarastonsa (kommentti: ruskuaispussi) kanssa. Mä rakastan sitä jo nyt niiiiiin paljon".

Niin, ole sitä nyt sitten coolisti tuollaisen viestin jälkeen. Mä yritän järkevänä (ja pessimistinä?) pitää jalat maassa, kun toinen on ihan täpinöissään. Miten se osaakin olla noin ihana ja rasittava samaan aikaan? 

Tänään olimme ultrattavana omalla tutulla klinikallamme, ja meille poseerasi 1,3 sentin pituinen pötkylä, jonka sydän hakkasi kovaa vauhtia. Lääkäri oli erottavinaan pienet kädenalut joistain kuvakulmista katsottuna. Kaikki on siis toistaiseksi hyvin, vaikken meinaa uskoa sitä ihan täysin vieläkään.

Olen miettinyt paljon mitä tekisin tälle blogille, mutta en ole päättänyt mitään sen kummempaa. Tämä on ollut ihana kanava päästellä höyryjä ulos, ja vertaistuki ihanine kommentteineen on ollut uskomattoman tärkeää. En uskalla ainakaan lopettaa blogia vielä, koska kaikki on kuitenkin niin alussa ja epävarmaa, ja "turvallisille viikoille" (12) on vielä pitkä aika. Jos tämä raskaus menee kesken, tarvitsen varmasti kanavan tunteilleni ja tukea teiltä, rakkaat lukijat.

Olo on onnellinen, toiveikas, epävarma, varovainen ja kärsimätön. Olin kuvitellut olevani onnesta soikeana ja silitteleväni vatsaa vähän väliä, mutta pelkään kamalasti että tämä viedään meiltä pois, varsinkin jos innostun liikaa tai rupean kailottamaan tästä kaikille.

Seuraava askel on että soitan omalle lääkärilleni joka ottaa minut/meidän haltuun klinikalta. Oli epätodellista kävellä klinikkamme käytävää pitkin hymyillen ultrakuvat kädessä ja ajatella etten ehkä tule tänne takaisin. Samalla käytävällä istui juuri punktiossa olleita turtuneen näköisiä naisia, joka muistutti minua siitä että ainakin tällä hetkellä olen ihan pirun onnekas. Tunnen niin monta ihanaa ihmistä jolle soisin plussan, ja pelkään pyörittäväni veistä heidän avonaisissa haavoissan kirjoittamalla täällä ultrakuulumisista ja "luksus"murheistani.

Yhdestä "luksus"riesasta on tullut valitettua turhan paljon miehelleni viikonloppuna. En koe että mulla on mitään aihetta valittaa mistään hemmetin raskausriesoista, mutta olen yllättänyt siitä miten haastavaa pahoinvoinnin kanssa voi olla. Kun miettii junassa että kestääkö seuraavalle asemalle vai pitääköhän varmuuden vuoksi hypätä pois. Tai kun hakee katseellaan lähimpiä roskiksia kävellessään kadulla. 

Mutta mitään en haluaisi toisin, mitään en vaihtaisi pois. Mun pitää vaan ottaa itseäni niskasta kiinni, juoda kylmää appelsiinimehua ja yrittää uskoa siihen että kaikki menisi hyvin.  

Pidä piinni, pikku pötkylä! 

t. Haikaranpelätin 7+2

Ensimmäiseksi täytyy heti sanoa että en oikein usko että itse voi niin kamalasti vaikuttaa siihen miten hoito onnistuu. Olen monta kertaa kysellyt klinikallani akupunktiosta ja ruokavaliosta, mutta minulle on kerta kerran jälkeen sanottu: "Et voi vaikuttaa siihen itse, onnistumiseen vaikuttaa eniten alkion laatu, naisen ikä ja kohdun limakalvo. Näin lääkärinä suosittelen tietysti aina elämään terveellisesti, mutta ruokavaliolla tai akupunktiolla ei ole tutkittua vaikutusta. Ainoa mitä voit tehdä on saada ajan kulumaan, syödä foolihappoa sekä välttää alkoholia ja tupakkaa".

Kuitenkin olen itse aina ollut kiinnostunut plussanneiden nikseistä. Siitä miehen pläjäys on parantunut sinkkitableteilla tai minkälaisilla luontaishoitajilla plussaajat ovat käyneet. Sen takia ajattelin listata tähän meidän eväämme yritykseen tässä viimeisimmässä ICSI:ssämme, jos nyt jotakuta kiinnostaisi: )

Mutta loppupeleissä kai koko homma on arpapeliä. Hyvät munasolut antaa hyvän arvan, mutta mitään takeita ei ikinä ole.

1. Lääkkeenä oli Menopur, joka on tehnyt minulle parempia alkioita kuin Gonal-F, joskin muutaman vähemmän.

2. Kävin akupunktiossa kerran viikossa n. 30 min stimulaation alusta asti. Viimeiset kerrat olivat päivä ennen punktiota, ja juuri ennen alkionsiirtoa. Toisaalta olen aika skeptinen akupunktion suhteen, koska ensimmäisessä ICSI:ssäni kävin myös piikiteltävänä, mutta alkioita lähti ainoastaan kaksi jakautumaan (toisella kerralla 6 ja nyt viimeisellä 3).

3. Emme ole harrastaneet seksiä munien kasvattelun jälkeen. Varsinkaan alkionsiirron jälkeisillä viikoilla en uskaltanut levittää jalkojani vaikka mieheni kuinka kyhnäsi (tuskin ne hymykuopat saadaan aikaan vielä kiinnittymisen tienoilla, hehe).

4. Yritin syödä proteiinipitoisempaa ruokaa kuin normaalisti stimuloinnin aikana, olen kuullut että se parantaisi munasolujen laatua, varsinkin kun minulla on PCO. En pystynyt jättämään kaikkia sokereita ja valkoisia jauhoja pois, mutta join maitoa ruokajuomana mehun sijaan, ja otin usein työpaikan salaattipöydästä kananmunan lisukkkeeksi.

5. En ole harrastanut MITÄÄN liikuntaa :) Alkion siirron jälkeen makasin kaksi päivää sohvalla, ja loputkin piinaviikot olin todella rauhallisesti. Mieheni heitti minut aamuisin 800 metrin matkan juna-asemalle, en kantanut painavia kauppakasseja, ja kävelin ainoastaan lyhyitä matkoja (olin siis pikku prinsessa jota mieheni sai hemmotella).

6. Kahvia rajoitin yhteen kuppiin päivässä, teen join laimeana. Kokista menee reilusti harvemmin kuin ennen, ja varsinkin nyt plussan jälkeen olen vaihtanut laittijuoman sokerilliseen versioon.

7. Söin paljon suklaata ja katsoin paljon telkkaria :) 

8. Söin yhden raskaana oleville tarkoitetun monivitamiinin kerran päivässä, niinkuin syön edelleenkin.

t. Haikaranpelätin

ps. tähän loppuun laitan ensimmäisen kuvan meidän pikku katkaravusta. Tuo pallura ei ole pää (niinkuin luulin ultrassa) vaan ruskuaispussi. Tuosta ei kyllä ota selvää mikä on ylä- ja mikä on alapää, mutta toivottavasti kaikki menee hyvin ja saadaan vähän edustavampia poseerauksia :)