(ex)-Haikaranpelätin

Jotenkin luulin, että kaikki olisi IHAN erilaista toisella kertaa. Toki se on erilaista, mutta yllättävän samanlaista. Luulin aikaisemmin että yhden saatuani olisi "melkein sama" selviytyisikö pakkasalkiomme sulatuksesta toista yrittäessä. Silti olin todella hermostunut soittaessani laboratorioon aamulla. Kädet olivat hiestä nihkeät, ääni värisi hermostuksesta. Koko tilanne oli absurdi koska soitin vietyäni lapsen tarhaan, tarhan pihalla pyöräilykypärä päässä.

"Niin....". Nyt mä muistan miten pelkään sitä kun laborantti pitää paussia puhuessaan. "Niin sulla oli yksi alkio pakkasessa...". Niin???? "Me sulatettiin se eilen ja..." Ja???? "...se on jakaantunut. Pääsetkö tulemaan yhdeltätoista?"

Muistan nyt myös nämä toivon ja ilon hetket, kun saa alkion kyytiin. Naama on yhtä aurinkoa, samalla tavalla kuin pari vuotta sitten. Se tuntuu IHAn samalta. 

t. X-Haikaranpelätin, PP 0 

ps. Kirjoituksen tarkoituksena ei toki ollut loukata lapsettomia. En väitä että ensimmäisen ja toisen yrittäminen olisi sama asia. Tottakai se on erilaista. Tiedän että voin onnistua, minun ei tarvitse ajatella "mitä jos ei ikinä", ja tiedän selviytyväni ihan eri tavalla vastoinkäymisistä tällä kertaa. Mutta silti olen yllättynyt, miten paljon samanlaisia tunteita tulee takaisin pinnalle. 

Kävimme tällä viikolla skannattavana julkisella klinikallamme pakkassiirron suunnittelua varten. Sairaalan pihalla saa metsästää parkkipaikkoja, joten yhden vapauduttua mieheni parkkeerasi - oikein änkeämällä - taskuparkkeerauksen. Yhtäkkiä ikkunasta kurkisti vihainen miehen, siis TODELLA vihainen. 

"Mitä VITTUA sä kuvittelet tunkevasi sen VITUN auton alle puoli metriä mun eteen, ei tossa ole VITTU tilaa!". Mies näytti lähinnä narkomaanilta. Likaisen oloiset vaatteet, tummat silmäpussit, huono punertava iho, ja todella agressiivisen oloinen. Mieheni tietysti herpaantui takaisin ja sanoi että "totta helvetissä siinä on tilaa, juurihan mä parkkeerasin tähän". Olin ihan varma että nämä kaksi kuumakallea alkavat kohta tappelemaan, ja yritin hyssytellä miestäni. 

Likainen mies huusi: "Mä VIHAAN kaikkia teitä VITUN kööpenhaminalaisia, te ootte kaikki niin vitun röyhkeitä". Johon mieheni sanoi että on kyllä maalta kotoisin, mutta senkun vihaat. Se käänsi jotenkin keskustelun. "Anteeks että mä räjähdin, mulla on vaan niin vaikeata", likainen mies sanoi apeana. "Mun vauva otettiin eilen hätäsektiolla ulos, se painaa vain 400 grammaa, ja mun tyttöystävä voi tosi huonosti. Meillä ei ole edes asuntoa, ja vauvan tila on kriittinen".

Mun teki niin mieli halata sitä likaista miestä, mutta seisoin vaan tyhmänä suu auki. Mieheni pahoitteli omaa hermostumistaan, he löivät kättä päälle ja halasivat (silleen miehekkäästi että taputetaan olkapäätä kovasti). Jotenkin niiden miesten lyhyessä keskustelussa kävi ilmi että me ollaan menossa lapsettomuusklinikalle. Ja molemmat toivottivat toisilleen tsemppiä. 

Että niin. Folli oli tänään 14 mm, ja koska se kasvaa noin 2 mm päivässä, lauantai-iltana tuikkaan Ovitrelle-irroituspiikin vatsaan. Ja jos se kolmisoluinen ruppana selviää sulatuksesta, niin laitetaan sitten ensi viikon keskiviikkona kyytiin. Odotukset ei ole mitenkään megakorkealla, mutta toki petyn jos ei onnistu. 

t.X-Haikaranpelätin

ps. Tekisi mieli viedä sen klinikan henkilökunnalle jotain kiitokseksi että tekivät meille tyttären, vaikka sen pakkassiirron yhteydessä. Vaikka konvehtirasian ja siihen kiitoskortti jossa on meidän tyttären kuva. Mitä mieltä olette ajatuksesta? En viitsi sentään viedä tyttöä sinne näytille ärsyttämään muita potilaita. 

Meidän yöt on ihan perseestä. Puolitoistavuotias pikkuneiti nukkui toissayön läpi (sitä ei ollut tapahtunut pariin viikkoon), mutta viimeyön juhli aamuneljästä kuuteen. Kun vihdoin kuudelta nukahtaa, ja kello herättää puoli seitsemältä töihin, niin sitä miettii mitä ihmettä mä olen tekemässä näiden uusien hoitojen suhteen! 

Meidän tyttö on ollut aina huono nukkumaan, vaikka muuten onkin maailman ihanin ja täydellisin lapsi. Vauvana hetkutettiin pitkin taloa, ja kärräsin silmät ristissä vaunuja, ja kyydin pysähtyessä alkoi heti kuulua itkua.

Noin 8 kk iässä pidettiin unikoulua (lopetettiin yösyöttöjä) ja saatiinkin monta rauhallista kuukautta (jolloin useinmiten pärjäsi kun laittoi tutin takaisin suuhun ja painui takaisin pehkuihin), kunnes tarhan alettua alkoi villi meininki. Sitä on nyt kestänyt yli puoli vuotta - välillä paremmin, välillä huonommin.

Oltiin pääsiäislomalla Suomessa, ja meillä oli seurana sekä miehen että minun vanhemmat. Neljä isovanhempaa, jotka kilpailevat pikkuprinsessan huomiosta. Unipaikat vaihtuivat, ja neiti juhli yöllä. Ja näköjään sama meininki jatkuu kotona.

Juttelimme uniongelmista terveydenhoitajan kanssa, ja saimme hyviä vinkkejä. Tajuamme että olemme tehneet väärin. Olemme menneet lapsen huoneeseen liian monta kertaa, pysynyt siellä rauhoittelemassa/silittelemässä kunnes lapsi ehkä nukahtaa, jos ei tunnissa nukahda niin olemme antaneet epätoivoisena vajaa desin lämmitetyn maitopullon, ja lopulta jopa ottaneet tytön viereeni nukkumaan. Tyttö on saanut tahtonsa läpi, ja dominoinut meidän yökulttuuria.

Maanantaina alkaa uusi "unikoulu", ja sitten jatketaan samaa rataa kunnes tyttö oppii, että yöllä on booooring, silloin nukutaan. Mennään huoneeseen, sanotaan rauhallisesti sama asia (esim. kulta nukkumaan), ja mennään samantien ulos. Tyttö rupeaa tietysti heti huutamaan, ja aluksi tullaan jo minuutin päästä takaisin, ja vähitellen pidennetään sitä aikaa. Jos tyttö pyytää maitoa (osaa sanoa mere mælk tanskaksi), niin tarjotaan pikku tilkka maitoa tai vettä kupista, ei "mukavasta" tuttipullosta.

Että näin. Sain vihdoin klinikalta tiedon, että seuraavan kierron alkaessa voin varata ajan skannaukseen. Laitetaan se kolmisoluinen sitten ensi kierrossa kyytiin. Taidetaan olla hulluja. Mitähän siitäkin tulee? 

t. x-Haikaranpelätin

Kaksi päivää julkisen tutustumiskäynnistä, minulle soitettiin klinikalta (kysyivät vielä kohteliaasti että voinko jutella, soittivat keskellä työpäivää). Ensimmäiset verikokeidemme tulokseet olivat tulleet: sekä miehelläni että minulla on d-vitamiinin puute. Täh? Ja minä kun luulin tietäväni lapsettomuudesta KAIKEN! Olemme "edellisellä kierroksella" kokeilleet foolihappoa, monivitamiineja, sinkkiä, greippimehua, punaviiniä, proteiinipitoista ruokavaliota ja tyynyä pepun alla seksin jälkeen, mutta d-vitamiini on minulle ihan uusi juttu. 

Googlen perusteella d-vitamiinin puutoksella taitaa olla yhdeys lapsettomuuteen, ja lapsettomuudesta kärsivillä on enemmän d-vitamiinin puutosta kuin muulla väestöllä. D-vitamiini lisää kuulemma uimareiden liikkuvuutta ja vaikuttaa naisen hormonitasapainoon. Ja jos kerran Taskan paras (ja kallein...) lapsettomuusklinikka suosittelee, niin mikäs siinä. Ei siitä varmasti haittaakaan ole... 

Mulla ei varsinaisesti ole mitään valittamisen aihetta julkisesta klinikastamme - saimme asiantuntevaa hoitoa, ja kaikista ihanimman tuloksen. Kun joulukuussa 2009 sain plussan, niin kaikki pettymykset (esim. hoitoon pääsy oli arvontaa koska he ottavat vain kolme hoitoon päivittäin) ja pitkä prosessi unohtui samantien.

Nyt kakkosta toivoessa olemme taas yhteydessä julkiseen klinikkaamme. Meillä on yksi kolmisoluinen ruppana pakkasessa, ja se laitetaan tietysti kyytiin ennen kuin ruvetaan investoimaan 7000 euroa yksityiselle klinikalle.

Otin yhteyttä julkiselle klinikalle, ja kysyin miten saisin pakkasukon kyytiin. Tarvitsen lähetteen omalta lääkäriltäni. Olen nyt yrittänyt kolme päivää soittaa lääkärilleni puhelinaikana, mutta olen jonossa enkä pääse läpi (enkä viitsi soittaa akuuttinumeroon). Ilmeisesti meistä otetaan hepatiitti- ja HIV-kokeet ennen kuin voin saada lähetteen, ja lääkäri haluaa jutella kanssani. Kun lääkärini on lähettänyt klinikalle lähetteen, klinikka käsittelee papereitani ja lähettävät minulle kirjeen. Ja SITTEN voin ilmoittautua hoitoon kp 1.

Rahalla saa ja hevosella pääsee. Toivottavasti sillä rahalla saa myös tuloksia! 

Siitä pikkusiskosta tai -veljestä on puhuttu monta kertaa. Sitten joskus, kunhan X. Ensin pitää Y, sitten voidaan yrittää. Kun tyttö nukkuu yöt läpi. Kun arki ei ole enää niin haastavaa. Kun seksielämä on aktiivista ja romantiikka kukoistaa. Enimmäkseen tuo viimeinen, mitä mieheni sanoo. Ja ihan ymmärrettävästi: hoidot, raskaus ja uusi lapsi nyt harvoin virkistävät seksielämää. 

Meille on kuitenkin käynyt niin ihanasti, että kaksi läheistä kaveripariskuntaa on pamahtanut paksuksi. Yhdet uutiset viikko sitten, ja toiset sitten tänään (virallisesti en muuten sitten tiedä niistä jälkimmäisistä). Viikko sitten kaveripariskunta kutsui itsensä meille kylään, ja kertoivat sitten uutiset. Loppuilta menikin sitten jutellessa raskaus- ja vauvajuttuja, ja mieheni iloitsi kovasti koska tämä hänen paras kaverinsa (joka on viettänyt aika menevää elämää) on vihdoin kohta samassa elämäntilanteessa. Korvaani särähti kun he mainitsivat muutamaan kertaan tärpänneen heti ekasta kierrosta ja hämmentävän nopeasti, mutta onneksi nykyään tuollaiset kommentit eivät jää kummittelemaan mieleen sen kummemmin. Jälkimmäiset uutiset sain tänään, ja olin liikuttunut koska sain kuulla tästä ensimmäisenä - ystäväni (joka on myös työkaverini) halusi kertoa minulle heti plussatestin jälkeen, koska tiesi minun ymmärtävän alkuraskauden pelon. Hänen tyttöystävänsä oli kuulemma ollut hetken aikaa raskaana puoli vuotta sitten, joten eivät uskalla toivoa vielä liikoja. 

Silloin viikko sitten, kysyin mieheltäni pitäisikö meidänkin mennä uudestaaan hoitoihin, mieheni sanoi "anna mulle kaks päivää miettiä". Odotin viikon (Viiikon!!! Vähänkö olen kärsivällinen!!!), ja kysyin uudestaan tänään ruokapöydässä tyttäreni heitellessä perunamuussia lattialle. "Okei". OKEI?????? "Senkun tehdään". Silmäni levisivät lautasen kokoisiksi. "Sillä ehdolla, että saadaan meidän seksielämä kuntoon, sun pitää tehdä useammin aloite ja olla akviitisempi". Ööö, tällaisesta asiasta kun neuvotellaan, niin minähän suostun vaikka mihin! Senkun kaivat vehkeen esiin vaikka saman tien! 

Nyt sitten mietin kaikenlaista. Ajattelin varata ajan yksityisklinikalle (pitää mennä jonnekin sellaiseen kokoushuoneeseen soittamaan huomenna josta KUKAAN ei kuule mitä puhun), jotta voimme jutella miten tästä eteenpäin. 

Mitenköhän se on erilaista toisella kertaa? Miten kohdata lapsettomuuden (sekundäärisen) tunteita, kun kuitenkin on kotona lapsi? Onkohan kaikki helpompaa (kuten toivon)? Ymmärtääköhän kukaan minua, jos petyn ja suren? Pystynkö lopettamaan, jos kolmen hoidon paketti ei auta? Tai toisaalta, uskallanko laittaa kahta munasolua kyytiin (tai kehtaako edes toivoa ääneen vain yhtä lasta)? Miten meidän parisuhde muuttuu? Miten minä jaksan? Mikä on parasta tyttärellemme? Tutkitaankohan meitä uudestaan? Edelliset tutkimukset tehtiin vuonna 2008. 

Tässä on vähän pohdiskeltavaa. Mutta HYSSSSSSS, sovimme miehemme kanssa että tämä projekti on salaisuus. Tiedän että tätä blogia lukee muutama minut livenä tunteva ihminen. HYSSSSSSS. Haluamme pitää paineet minimissä, ja keskittyä koko projektiin mahdollisimman vähän (siis niin vähän kuin se on mahdollista), jotta se ei täyttäisi koko elämää niinkuin viimeksi. 

t. x-Haikaranpelätin. Kutsun itseäni sitten taas Haikaranpelättimeksi jos ekasta hoidosta ei tärppää, ja toivotaan että nimi vaihtuu sitten pian takaisin eksäksi. 

ps. Tyttäreni on puolitoistavuotias. Yhdistelee suomen ja tanskan sanoja ihan miten sattuu - mere juusto :) Menevä, aktiivinen, tempperamenttinen, mutta kova pussaamaan :) 

En ole ehtinyt kirjoittamaan ikuisuuksiin, enkä ole oikein tiennyt mistä kirjoittaisinkaan. Elämään kun ei kuulu sen kummempaa draamaa. Emme ole valmiita uusiin hoitoihin (tai ainakaan mieheni ei ole), ja arki on ihan sellaista tavallista lapsiperheen arkea. 

Kaurapuuroa joka on liimautunut ikuisesti kiinni lattiaan. Hikisenä karkuun juoksevan lapsen perässä konttaamista tarhan naulakossa. Helpoksi iltaruoaksi ranskalaisia ja nakkeja, salaatiksi kurkunpätkä. Aikaisia aamuja ja levottomia öitä. Tutin hakua sohvan alta. Räkäisiä suukkoja naamalle, ja yhteisiä löhöilyhetkiä sängyssä kukonlaulun aikaan. Hämä-hämä-häkkiä, ja hassun näköistä tanssia Ipanapan tahtiin. Ruttuisille papereille piirrettyjä sotkutaideteoksia jääkaapin ovessa. Kosteat silmät, kun tarhan täti antoi pienen paketin mukaan, ja kertoi lapsemme tehneen äidille ja isälle joululahjan. 

Olen hetkisen taka-alalla, ja palaan taas kunhan toisen lapsen suunnittelu tulee ajankohtaiseksi. Toivottavasti pian :) 

t. Haikaraemo ja kohta 1 v 4 kk iäinen ikiliikkuja 

ps. Mafalda, en ole pitkään aikaan päässyt blogiisi, olen miettinyt mitä sinulle kuuluu. Voisitko laittaa kutsun meiliini minni_1980@suomi24.fi. Toivottavasti voit hyvin! 

Jokainen meistä on varmaan joskus ajatellut katsellessaan tuttavapiirissä olevan äidin toimintaa: huh mikä kanaemo! Ainakin minä olen joskus. Tiedettehän tyypin. Äiti joka ryntää salamana lohduttamaan tissi tarjolla seisoma-asennosta pehmeälle vaippapepulle pyllähtänyttä lasta. Äiti joka steriloi puolivuotiaan tutin joka kerta kun se on hipaissut lattiaa. Tai äiti joka antaa esikouluikäisen terrorisoida vanhempien seksielämän nukkuessaan ainoastaan vanhempien välissä. Äiti joka selittää että kyllä se kaupassa käyminen riittää omaksi ajaksi, ei me miehen kanssa tarvita aikaa kahdestaan, kun tuolla lapsella on niin kamala eroahdistus, että se saa traumoja jos menen paskalle ovi kiinni. Tai vaikka äiti joka on lukenut Keltikangas-Järvisen sepustuksia turhan kirjaimellisesti, ja päättänyt että lapselle on parasta kun linnoittaudutaan neljän seinän sisälle kouluikään asti. 

Minä tunnustan. Minunkin sisällä asuu pieni Kanaemo. Saatan aamulla ennen töihin lähtöä suukottaa tytön viiteen kertaan, kertoa rakastavani häntä, ja meinata unohtaa hyvästellä miehen siinä samassa. Osa minusta nauttii niistä muutamista aamuista kun tyttö tarrautuu minuun kiinni tarhaan lähtiessä, vaikka toisaalta on mukavaakin kun hän useinmiten juoksee iloisesti muiden lasten joukkoon leikkimään. Kävin viimeksi toissa yönä katsomassa hengittääkö hän, kun pelkäsin että olin pimeässä iltapullon jälkeen laittanut liikaa ikeniä puuduttavaa ainetta kiemurtelevan tytön suuhun. 

Me äidit ollaan niin erilaisia, ja lapset vieläkin erilaisempia. Oma tapa olla äiti on monen tietoisen valinnan sekä tiedostomattoman käyttäytymien (esim. jos tekee tietämättään niin kuin oma äitinsä aikoinaan) summa. Jokaista suht normaalia kasvatustapaa puolustaa jonkunlainen tutkimus, ja siihen voi aina vedota jos tuntuu tarvetta arvostella niitä jotka kasvattavat eri tavalla. Niin ja lapset, jotkut on vaan enemmän kiinni äidin helmassa, ja toiset luonnostaan reippaampia ja sosiaalisempia. 

Itse olen huomannut että kanailuni on vähentynyt kun lähdin töihin. Olemme mieheni kanssa tasavertaisempia, ja isä kelpaa ihan yhtä hyvin (tai itkuraivarin aikana huonosti) kuin äitikin. Itse asiassa kun aloitin työt elokuussa, ja mies oli paljon kotona kun tarha aloitettiin lyhyinä päivinä, huomasin että välillä lohdutusta haettiin enemmän isältä. Se pisti välillä kanaemon rinnassa. Veikkaisin, että kotiäitinä kun on enemmän "vaan äiti" (vaikka itsestähän se on kiinni mitä on) tulee kanailtua enemmän, ja ne äidit jotka ovat pitkään kotona, ovat "uraäitejä" (kamala sana!) keskivertoa kanaemomaisempia. Kunnes tulee toinen lapsi, ja kolmas. Siinä vaiheessa ei enää kaikkeen reagoidakaan, eikä voi hössöttää jokaisesta asiasta. 

Lapsien normaaliin kehitysvaiheeseen kuuluu eroahdistusta, mutta välillä tuntuu siltä että ahdistus on joillekin äideille suurempi kuin lapsille. Mikä on normaalia vanhemman ja lapsen välistä symbioosia, ja kuinka paljon kanaemot "tekemällä tekevät" lapsen riippuvaisen itsestään? Minä en osaa arvioida kuinka paljon joku muu tarvitsee omaa aikaa, treffejä miehen kanssa tai vaan mahdollisuutta nukkua yön läpi. Oman hyvinvoinnin verukkeella ei tarvitse tietysti luuhata baareissa jatkuvasti, mutta uskon että pidemmän päälle tekee hyvää päästä neljän seinän sisältä ulos, ja eroon lapsesta. Edes yhdeksi illaksi. 

Kot kot! 

t. edelleen flunssainen x-Haikaranpelätin ja 1-vuotias tipu (joka nauttii tanssimisesta Ipanapa-levyn tahdissa!)

Ihmeen helpolta se työhönpaluu tuntuikin! Pääsin neljän seinän sisältä ulos, mieheni rupesi osallistumaan enemmän kotitöihin (ei ollut enää hyvää tekosyytä "mut kun sä olet päivät kotona"), ja tyttö sai hyvän alun tarhassa. Tein sunnuntai-iltaisin koko viikon ruokasuunnitelman ja sovittiin jopa miehen kanssa etukäteen että kumpi laittaa ruoan minäkin päivänä. Tyttö simahti tarhapäivän jälkeen aikasin nukkumaan, ja puolen tunnin kotitöiden jälkeen ehdimme miehen kanssa röhnöttää vierekkäin sohvalla. Mistä ne työssäkäyvät perheenäidit naputtivatkaan? 

Kunnes tuli ensimmäinen tarhaflunssa. Räkäinen lapsi joka herää viisi kertaa yössä nenä tukkoisena, ja siihen päälle kuumeinen ja avuton mies, joka ei voinut yhtään mitään. Ja minä passasin, heräsin, annoin Marie-keksin lapsen käteen siksi aikaa kun tunsin kuumemittarin pieneen takapuoleen, ja lähdin aamulla reippaana töihin. Kolmannen kahvikupin jälkeen sitä oli jo hereillä, ja työpäivät tuntuivat antoisilta, vaikka joudunkin heräämään keskellä yötä (=aamukuudelta) kolme kertaa viikossa. 

Sitten tuli toinen flunssa, tytön silmätulehdus, miehen silmätulehdus, ja mulle angiina. Vaikka pomoni on kolmen lapsen äitinä ymmärtäväinen poissaolojen suhteen, niin yhtäkkiä minun sairastuessa huomasin miten tämä ruljanssi ei pyöri noin vaan. Kipeänä ei jaksa ajatella koko viikon ruokalistaa, joten lähettää vain miehen kauppaan ostamaan "jotain syötävää" (=ranskalaisia, nakkeja, sipsejä, kokista joka on mieheni mielestä jotain syötävää). Miehen silmään ei tartu pyödän alle lentänyt perunamuussi, joten muutaman päivän jälkeen kämppä alkoi näyttämään kaatopaikalta. 

Flunssa alkaa jo helpottamaan, mutta vieläkin on aika vetämätön olo. Viikonloppuna piti siivota ja puunata koko talo, mutta aika pintapuoliseksi jäi se projekti. Vaikka pienellä haikeudella katselenkin toisten vauvamahoja, niin tähän ruljanssiin en kuitenkaan heti kaipaa suurempaa väsymystä, Menopur-piikkejä, pettymisiä tai muuta ylimääräistä. 

Mutta yksi juttu on hehkuttamisen arvoista. Kun ryntää töistä kiireellä junaan, ja junasta juoksujaloin tarhaan, niin tyttö ilahtuu aina ihan mielettömästi kun tulen hakemaan. Eihän sellaista syliin juoksevaa räkänokkaa jolla on hiekkaa suupielet täynnä voi vastustaa! "Ätääää!!!":) 

Elokuun alussa meidän vauvasta tuli sitten Iso Tyttö, kun hän meni tarhaan. Mieheni otti vajaa kaksi viikkoa vapaaksi töistä, ja on sitten vienyt tytärtämme tutustumaan tarhaan. Ensimmäisenä päivänä he olivat siellä kahdestaan pari tuntia, toisena mieheni lähti käymään pariksi tunniksi pois, kolmantena hieman pidemmäksi aikaa, ja neljännestä päivästä lähtien tyttö on ollut myös päiväunien aikaan. 

Tarhan tädeiltä on tullut hyvää palautetta. Reipas tyttö ja ikäisekseen "edellä" monessa asiassa, ei kitise paljoa, ja mennä touhuaa minkä kerkiää. Kaksi haastetta heillä on: 1) vaipanvaihto (siellä ei käytetä housuvaippoja, ja tyttö ei meinaa millään suostua makaamaan selällään) sekä 2) sukkien ja kenkien jalassapito. Kenkiä kun TÄYTYY pitää jalassa silloin kun ulkoillaan, ja sukatkin vaihtavat turhan usein omistajaa. Tyttäreni kuulemma ottaa sukkiaan pois jalastaan, ja käy tarjoamassa niitä maisteltavaksi leikkikavereilleen. Pari kertaa tytöltä on tullut iso itku, kun mieheni on vilkuttanut aamulla lähtiessään tarhasta, mutta se on kuulemma normaalia, ja itkua ei ole kestänyt kauan. Ihme kyllä tyttö ei ole vielä saanut edes flunssaa sieltä (kop kop kop), kai sitä immuniteettia on tullut rakenneltua kesän aikana kiviä/kengänpohjia/keittiön lattialta löytyviä "aarteita" nuoleskellen. 

Töihinpaluu on sujunut ihan mukavasti. Ensimmäiset kaksi päivää olivat TOSI kivoja, kovasti toivotettiin tervetulleiksi, ja oli kiva vaihdella kuulumisia kollegoiden kesken. Kolmantena päivänä iski ikävä, paniikki ja ahdistus. Joku muu on nyt tyttäreni kanssa, ja minä istun tässä kokoushuoneessa! Tuli fyysisesti kamala ikävä tytärtäni, meillä kun on ollut tiivis symbioosi melkein vuoden verran. Parin pitkän työpäivän jälkeen -kun mieheni oli ollut paljon tyttäreni kanssa - otin illalla väsyneen tarhalaisen syliini. Hän kiukutteli ja halusi sylistäni isänsä syliin. Siinä meinasi multakin päästä itku! 

Nyt tuntuu siltä että ollaan pikku hiljaa totuttu arkeen. Ainakin nyt tuntuu kivalta käydä töissä haastamassa aivokapasiteettia,  mutta ei minuuttia kauempaa kuin täytyy. On tavallaan ihana tunne, kun koko päivän kaivattuani tyttöä saan leikkiä ja pelleillä, edes ne 3-4 tuntia. Ja voi niitä riemunkiljahtuksia kun näemme tarhapäivän jälkeen! Pari kertaa on tehnyt mieli vetkutella tytön nukkumaanmenoa ihan vaan että saadaan pelleillä kahdestaan, mutta parempi se on että saa nukuttua pitkän yön (n. 11,5 h)  tarhapäivän jälkeen. Välillä mietin että pitäisiköhän hakea jotain osa-aikaista hommaa, mutta ajattelen nyt katsoa tätä tilannetta parin kuukauden verran ennen kuin päätän mitään. 

t. x-Haikaranpelätin, jolla on tullut noin puolet kevään aikana kadonneista kiloista takaisin, buuuuu!